Eipä ole tullut vähään aikaan käytyä täällä. En ole oikeastaan kokenut kovin suurta tarvetta kirjoittaa, nyt kun W on pois kuvioista. Hänen kanssaan olin hyvin ahdistunut. Toki W lähettelee edelleen satunnaisesti kaipaavia viestejä, mutta en koe siitä ahdistusta sinällään. Emme ole enää yhdessä, emmekä ole kesän jälkeen nähneet. Toki hän on paljon ajatuksissani, sille en voi mitään.
Ahdistukseni syntyy nyt lähinnä siitä, etten vieläkään tiedä mitä elämälleni teen. Toisena päivänä haluan yrittää mieheni kanssa, toisena taas en. Koen hetkittäin olevani valmis eroamaan, kun taas seuraavassa hetkessä haluan olla juuri näin. Meillä on nyt mennyt mieheni kanssa ihan hyvin, ehkä jopa paremmin kuin pitkään aikaan, mutta aina on se jokin mutta... jota en välttämättä osaa tai yksinkertaisesti vain edes jaksa pukea sanoiksi.
Paljon on kuitenkin auttanut se oivallus, että omia odotuksiaan on syytä tarkistaa, ja tarvittaessa madaltaa. Tarkoittaen sitä, ettei odota toiselta ihmiseltä aivan kaikkea, vaan panostaa myös itse; ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan. Näkisin, että tämä oivallus on saanut minut näkemään enemmän hyvää miehessäni, ja antamaan monia puutteita anteeksi. Joku sanoi joskus, että parisuhteessa on viimekädessä kyse siitä, kuinka hyvin siedämme toistemme vikoja, tai puutteita.
Minä yritän olla avoimempi odotuksineni, katsoa useammin peiliin ja antaa ajatuksilleni aikaa työstää tätä kaikkea. Hoen kokoajan itselleni, että ratkaisut syntyvät kun niiden aika on, ja kun ihminen on niihin valmis.
Ja miksi enää murehtisin kaikenaikaa sitä, että elän jossakin välitilassa ja keskeneräisyydessä? Sillä sitähän elämä lopulta on: aina keskeneräinen, ei koskaan valmis, alati muuttuva. Juuri siinä piilee elämän haasteellisuus ja jännittävyys, kaikki ne mahdollisuudet ja tienristeykset, joista saamme vapaasti valita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti