Törmäsin tänään töistä tullessani aivan sattumalta W:hen. Näin jo kaukaa hänen kävelevän vastaan. Aloin paniikissa miettiä miten minun pitäisi reagoida. Ajattelin, että kävelen vain ohi, ehkä tervehdin mutta jatkan sitten vain matkaani.. W kuitenkin pysähtyi jo hyvissä ajoin osoittaakseen eleillään, että haluaa sanoa jotakin. Jäin kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavanaan, olin vaivaantunut, katselin välillä kenkiäni, välillä W:ta, välillä W:n ohi jonnekin kauas. Hän kertoi olevansa häpeissään ja pahoillaan viesteistään, katuvansa niitä lopunelämäänsä ja totesi, että suutuspäissään tulee niin helposti sanottua sellaista mitä ei tarkoita... Hän totesi olevansa hyvillään, että törmäsimme, jotta hän sai sanottua tämän kasvotusten. Hän toivoi, etten vihaisi häntä, ja sanoi, että saan olla häneen yhteydessä jos vain vielä joskus haluan. Hän totesi, ettei todellakaan pidä minua sellaisena ihmisenä, miksi minua viesteissään haukkui, vaan aivan päinvastoin.
W puhui aikansa, oli nöyrä ja katuva, kuin koira korvat luimussa, tietäen tehneensä pahaa. Mnä vain kuuntelin, ajatusteni harhaillessa, enkä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Nyökyttelin vain välillä päätäni ja sanoin lopulta, etten osaa sanoa nyt yhtään mitään. Osoitin eleilläni ja liikkeilläni, että haluan jatkaa matkaani, joten W toivotti minulle surullisena hyvää elämää, jos emme enää näe toisiamme. Sanoin "Hei hei" ja lähdin pois.
En olisi halunnut törmätä W:hen, mutta sattumille ei voi mitään, pieni maailma.
Eilen oloni oli W:n suhteen jo hyvin neutraali, en kaivannut, en tuntenut vihaa, en mitään. Nyt oloni on omituisella, selittämättömällä tavalla surullinen. En tiedä, mihin lokeroon W:n muistoissani sijoittaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti