Lankesin...

Mä vihaan itseäni! Törmäsin W:hen ja lankesin sen syliin... Tuliko yllätyksenä?

"Mä arvasin tän!!" sanoi ystäväni, kun tunnustin missä olin ollut..

:(

Minä olen suuren luokan i-d-i-o-o-t-t-i !


Kun me emme voi W:n kanssa olla yhdessä, ja kun asiat alkavat ajautua riitaan, W purkaa pahaa oloaan viesteissään, ilkeilemällä. Se on väärin. Se ei ole hyväksyttävää. Mutta kun me olemme yhdessä, W on ihana. Me emme voi vastustaa toisiamme. Meillä on järisyttävän ja voimallisen ihanaa yhdessä. Niin kuin eilenkin...

Olin kyllä tosi vihainen W:lle, kun törmäsimme ja aloimme lopulta käydä asioita läpi. Hän ymmärsi ja oli aidon oloisesti pahoillaan ja häpeissään. Annoin hänen todella kuulla kunniansa. Häntä itketti.

Myöhemmin samana yönä hän totesi, että haluaakin juuri sellaisen naisen, joka tarjoaa kunnon vastuksen ja osoittaa oman tahtonsa, eikä salli hänen tuittuilujaan. Hän myös sanoi, että on pysynyt tässä tilanteessa, vaikka pääkään ei ole meinannut ajoittain kestää, koska hän on halunnut odottaa, jos saisin lopulta ratkaisuja tehdyksi. Hän sanoi, että on 20 vuotta etsinyt sellaista ihmistä, joka olisi oikea hänelle, ja nyt kun hän on sen löytänyt, hän ei ole valmis luovuttamaan. Hän sanoi, että pyytäisi minua vaimokseen, jos hänellä olisi sormus. Hän ei haluaisi mitään muuta niin paljon tässä maailmassa. Hän ei halua olla ilman minua.

Vaikka olin jo hyvää vauhtia opettelemassa olemaan ilman W:ta, kaikki mureni taas. Kaipaus eli omaa elämäänsä. Järki vaiennettin, sen silmät sidottiin ja korvat peitettiin siinä vaiheessa, kun näin W:n.

Puhuimme W:n kanssa riidat selviksi, pääsimme yhteisymmärrykseen ja kaikki oli taas sen jälkeen ihanaa... mutta mua vituttaa, ihan armottomasti. Minähän vannoin lopettavani tämän...

...Minähän alan jo pettää itseänikin, valehtelemaan itselleni, luikertelemaan kuin salaa itseltäni ohi, niinkuin en muka huomaisi! Kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut ja mitä olen vannotellut, olen jälleen tässä pisteessä... Miten selkärangaton sitä voikaan olla!! :(

Sinä tyhmä, tyhmä nainen!

W:n kanssa kaikki näyttäytyy nyt taas vaaleanpunaisten linssien läpi. Olen aivan pyörällä päästäni. Olen onneton tuuliviiri, joka ei osaa päättää mitä haluaa. Ensin haluan W:n, sitten mieheni, sitten taas W:n. Järjetöntä paskaa.

Kun tästä tilanteesta tulee niin järkyttävän paha olo, miksi minä en katkaise tätä?! Miksi minä en tiedä mitä minä haluan? Ja kun en tiedä, miksi minä en voisi vain päättää, mitä haluan, ja sitten toimia sen mukaisesti!!! Mikä siinä muka on niin helvetin vaikeaa: tietää, ja sitten toteuttaa tietämyksensä teoiksi??? Toimi jo hyvä ihminen!!! Minä olen kai viallinen versio, jossa on toimintahäiriö.


Mikä on tämä järjetön vetovoima, mistä se tulee, ja miksi W on ainut ihminen maailmassa, jota kohtaan olen koskaan tuntenut mitään tällaista? Ja jos W on ainut ihminen, jota kohtaan koen tällaista, miksi en ole hänen kanssaan? Pitäisikö minun olla, pitäisikö minun ottaa siitä selvää...? Voiko tällaista vetovoimaa ja kiintymystä mitenkään sivuuttaa? Ja jos ne sivuuttaa, voiko niitä lopulta koskaan unohtaa ja lakata kaipaamasta? Eläisikö sitä lopunikänsä miettien, mitä siitä olisi voinut tulla?

Turhia kysymyksiä, jotka eivät edes vaadi vastauksia. On tärkeämpiäkin kysymyksiä, kuten esimerkikisi: kuinka korjata viallisen version toimintahäiriö?