Eilen kävin ystävän kanssa kaupungilla syömässä ja sitten muutamalla drinksulla, ilta venähti myöhään yöhön. (Ja rahaa muuten paloi, drinksut 8,70 kpl...!!!) Keskustelimme ystäväni perheongelmista, miessuhteistaan sekä tietysti W:sta.. Myös ystäväni oli sitä mieltä, että W:n käytös on mennyt ihan hulluksi.
Kaikista kreiseintä oli kuitenkin se tosiasia, että minä kaipasin W:ta.. koko illan... Hän työntyi vähän väliä ajatuksiini.. mietin miten ihanaa olisi, jos emme riitelisi, ja jos hän voisi olla tässä vierelläni. Tunsin oloni yksinäiseksi. Ja vielä yksinäisemmäksi tunsin oloni, kun kesähelteiden sekoittamat miehet parveilivat ympärillä tyrkyttäen seuraansa. Aloin jotenkin ahdistua siitä. Tajusin, miten harvinaista onkaan kohdata jotakin aitoa. Ja miten tuskallista sitten menettää se. Minä olen menettänyt W:n. Sen lisäksi minä olen menettänyt mieheni, henkisellä tasolla, jo kauan sitten. Se kaikki sattuu niin paljon, ettei siinä kenenkään tuntemattoman miehen tarjoama drinkki mitään lohduttaisi! Hus, menkää pois! :(
Miksi tämä meni näin? Missä kohtaa kaikki muuttui tällaiseksi?
W:ta kaivatessani aloin miettiä, että mitä jos minä olen hajottanut W:n pään... Ei W ollut tuollainen, kun tapailimme muutama vuosi sitten. Eikä W ollut tuollainen, kun aloimme tapailla uudestaan viimesyksynä. Minä olen pikkuhiljaa nähnyt tämän muutoksen tapahtuvan... nähnyt miten W on alkanut muuttua kokoajan vain ahdistuneemmaksi. Jos siis minä olen tärvellyt W:n mielenterveyden ja -tasapainon, minun on todellakin syytä vetäytyä pois hänen elämästään. Minun on syytä vetäytyä pois myös siksi, että en halua toistuvasti sietää W:n piinaavaa käytöstä, oli se sitten minun vikaani tai ei. Ja kaipaukseni kanssa minun on sitten vain elettävä. Kai siitä lopulta pääsee irti.
Emme ole tuon taannoisen viestittelyn jälkeen olleet W:n kanssa missään yhteydessä. Tänään kuitenkin huomasin, että häneltä oli tullut sähköpostia. Hän pyysi siinä anteeksi viestejään, totesi, että ne olivat täysin asiattomia, ja harmitteli olevansa paska ihminen kun toistuvasti vain loukkaa rakkaintaan. Hän kertoi poistaneensa puhelinnumeroni, jotta ei missään tilanteessa enää pääsisi häiritsemään minua. Hän kertoi kaipaavansa minua, varmasti vielä kauan. En vastannut viestiin mitään. En tiennyt edes, mitä siitä pitäisi ajatella.
Tämä taitaa nyt sitten olla tarinamme loppu. Haluan ainakin uskoa sen olevan... vaikkakin jokin kieroutunut osa minussa vielä toivoo, että tarina jatkuisi.. sillä onhan se tunne minussa yhä, miten se sormia napsauttamalla häviäisi...
No, oli tarinan loppu tai ei, niin blogini ainakin jatkuu. Minulla on vielä paljon käsiteltävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti