Oivalsin eilen, että minussa on ollut aivan pohjattoman paljon vikaa ja syytä siihen, miksi homma on lähtenyt menemään niin pieleen mieheni kanssa. Minä en ole yrittänyt yhtään. Ja jotta olisin voinut aikanaan lakata yrittämästä sitäkään vähää, pakenin W:n syliin.
Nyt olen potkaissut W:n pois elämästäni. Nyt ei ole tekosyitä, ei sitä pakopaikkaa. Nyt ei ole sitä toista, mukamas parempaa, joka antaisi enemmän ja täyttäisi itsekkäät tarpeeni osaavammin. Nyt olemme minä ja mieheni, tässä, kasvotusten. Ja yritämme avata keskusteluyhteyttä.
Eilen ensimmäistä kertaa todella keskustelimme mieheni kanssa. Silmäni alkoivat aueta: miten tyytymätön mieheni on minun käytökseeni ja panokseeni tässä suhteessa. Hänelläkin on tarpeet ja toiveet. Hänkin on pettynyt. Hän haluaisi vain huomiota ja välittämistä siinä missä minäkin.
Pohdimme sitä, haluammeko vielä yrittää tehdä näille asioille jotakin, ja jos haluamme, niin mitä ja miten. Olemmeko valmiit panostamaan täysillä. Ja mikäli emme edes halua enää yrittää, olemmeko valmiit myöntämään sen tosiasian, että ero on edessä. Keskustelu jäi taas jotenkin auki, mutta tiedän, että se jatkuu. Työstämme nyt näitä asioita. Yritämme opetella puhumaan, ja pohtimaan asioita yhdessä.
Tiedostan sen, että minä olen huono puhumaan. En osaa sanoa, mitä haluan, en osaa sanoa mihin olen pettynyt, en osaa ilmaista mitä todella sisimmässäni tunnen. Ehkä en vain uskalla. Eikä mieheni kysy, hän ei pyydä kertomaan tai selittämään, hän ei vaadi mitään. Ja silloin minä olen hiljaa. Eilen yritin väkisin työntää sanoja ulos suustani, puolitynkä keskustelukin on parempi kuin ei mitään.
Niin sairaalloisen kornilta kuin se kuulostaakin, W on opettanut minulle, miten tärkeää asioista on keskustella. Hän kysyi, otti esille, pohti, vaati minutkin pohtimaan. Joskus se meni liian painostavaksi, mutta sai ainakin minut oivaltamaan, että sopivassa mittakaavassa sellaista tarvitaan, kaikissa ihmissuhteissa.
Mieheni kanssa kun olemme molemmat huonoja puhumaan, ei ole sitä toista, joka ottaisi esille ja vaatisi viemään keskustelun yhdessä loppuun. Toinen saattaa ottaa esille, mutta se jää ensimmäiseen tai toiseen lauseeseen, toinen ei osaa jatkaa siitä, mistä toinen aloitti.
Mieheni yritti illalla koskettaa minua, minä menin aivan lukkoon. Miten voin koskettaa tätä ihmistä, tai antaa hänen koskettaa itseäni, jos W on yhä ajatuksissani. Miten minä saan W:n pois ajatuksistani.. ja miten minä voisin taas haluta miestäni?
Ja miten voi olla mahdollista, että ei halua, mutta haluaisi voida haluta?? Tähän kai kiteytyy kokonaisuudessaan tuntemukseni siitä, millaisena koen tilanteeni mieheni kanssa... En halua, mutta haluaisin haluta .. katsastaa vielä tämän kaiken.. mitä tästä vielä voisi tulla... vai voisiko tulla?
3 kommenttia:
Mahtavaa! Mun mielestä teit oikean ratkaisun. Elämästä W:n kanssa olisi mahdollisesti tai jopa todennäköisesti tullut helvettiä. Epätasapainoisen ja mustasukkaisen ihmisen kanssa on hankala elää. Nyt vain pariterapiaan jos omat keskustelutaidot ja sovintoyritykset eivät ala onnistua. Pikkuhiljaa oman mies alkaa tuntua taas täydelliseltä. Tippuiko kive jo sydämeltä?
Jos ei halunne puhua, tai pysty, kirjoita :) .
Kyllä pystyt luultavan varmasti vielä koskettamaan ja ottamaan kosketusta vastaan, kun olet parantunut niin sanotusti esim. W:stä.
Anonyymi: osittain tuntuu, että kivi ei vielä tippunut sydämeltä, sillä en usko, että W luovuttaa vieläkään. Mutta olen toki helpottunut, että sain itse tehtyä ratkaisun ainakin siinä asiassa.
Tiksuu: puhuimmekin juuri mieheni kanssa, että voisi kirjoittaa asioita paperillekin..
Lähetä kommentti