Eilen olin kaupungilla hoitamassa asioita, kun W aloitti taas viesti-ilottelunsa.. Ensin hän kertoi kaipaavansa ja rakastavansa minua... Sitten hän viestitti miten pahalta tuntuu, kun asiat ovat ajautuneet tällaiseen pisteeseen ja miten ikävää on yksin yrittää sovitella, kun minulta ei saa mitään vastakaikua. Hän epäili kaiken alkaneen väärinkäsityksistä puolin ja toisin.. (Siihen hän vetoaa aina: kaikki on väärinkäsitystä...) Hän toivoi, että kertoisin haluanko vielä olla hänen kanssaan.. (enkö muka jo kertonut..??) Lopulta hän sitten viestitti, että on parempi lopettaa tämä juttu, kun ei kumpikaan ole valmis sovittelemaan. Hän toivotti hyvää jatkoa.
Minä idiootti sorruin vastaamaan... vastasin siksi, että halusin vielä kerran tehdä omalta osaltani selväksi, että tämä juttu on ohi, että minä todella haluan sen olevan ohi. Hän vastasi siihen "Bye" jonka jälkeen käski vetämään vitun päähäni. Sen jälkeen alkoivat viestit, joissa hän arvioi henkiseksi iäkseni 4-vuotta, ja kertoi vihaavansa minua. Hän kirjoitti, että minä olen itsekäs, teennäinen kakara, joka ei osaa tehdä elämässään mitään ratkaisuja. Hän totesi, että mieheni on todennäköisesti täysi nyhverö kun katselee tällaista naista, ja totesi, että onneksi hän itse on sentään MIES, eikä mikään nyhverö. Niin, ja minä olen idiootti.
Vaikka vannottelin itselleni, että tuolla ihmisellä on pahoja ongelmia, ja ettei noista viesteistä ole syytä loukkaantua, loukkaannuin silti. Itkin, kun pääsin kotiin. Miten joku voi olla noin inhottava.
Ja onko se sitten niin, että W hallitsee kieron psykologisen ihmissuhdepelin, koska minulla on syyllinen olo... miten hän tämän tekee? Hän kääntää lopulta aina kaiken minun syykseni. Ei se nyt ihan niinkään voi olla!
Sitäpaitsi W on aikuinen ihminen, joka on ollut vapaa vetäytymään pois. Mutta hän ei ole sitä tehnyt, ei vaikka olen jo monta kertaa käskenyt hänet pois. Hän vain roikkuu tässä. Tuntuu, että hän on jo kehittänyt pakkomielteen tästä kaikesta.
En tiedä mitä pitäisi tehdä. Tiedän vain sen, että en enää halua W:ta. Nyt minä näen, minun silmäni ovat auenneet. Minä olen tilannut itselleni paskaa paketissa!
Miten minä saan W:n pois elämästäni.....?!!!! :(
8 kommenttia:
Hankala tilanne sinulla...
Itselläni oli hiukan vastaava tilanne vuosia sitten. Kyse ei sentään ollut toisesta miehestä mutta kuitenkin suhteesta, jonka halusin päättää, koska tajusin että mies ei ole "normaali". Suhdetta oli jatkunut vajaa puoli vuotta kun tajusin että mies on sairas ja hänestä on päästävä eroon. Mies soitteli jatkuvasti, milloin vakuutteli rakkauttaan milloin haistatteli ja haukkui ja uhkaili itsemurhalla. Puheluja tuli kaikkina vuorokauden aikoina ja lisäksi hän soitteli kaikki tuttavat ja sukulaiseni läpi ja haukkui minut heille. Huippu oli kun hän soitti työnantajalleni. Pomo kertoi minulle ja oli sanonut tälle tyypille että ilmoittaa soitosta poliisille.
Vähitellen soitot loppuivat mutta vasta kun tämä tyyppi löysi uuden naisen, tilanne rauhoittui kokonaan.
Miten saat W:n pois elämästäsi? Todella vaikeaa kun hän ei tajua viestiäsi. Parasta on vaan olla noteeramatta mihinkään hänen yhteydenottoonsa. Vaihda puhelinnumerosi salaiseksi.
Tuo W:n sinun mollaaminen ja itsensä kehuminen kuullostavat myös niin tutulta. Kyllä siinä itsetunto on heikolla vaikka kuinka tietää, että toinen heittää asiatonta paskaa. W:n täytyy olla luonteeltaan sairas narsisti. Omassa tapauksessani mies mm. haukkui ammattitaitoni nollaksi ja sanoi osaavansa hoitaa myös minun työni kiitettävästi - kuten tietysti omansakin. Vaikka hänellä ei ollut minun alalleni mitään koulutusta???
Jaksamista sinulle ja toivotaan että W löytää elämäänsä muuta kiinnostusta ja jättää sinut rauhaan.
Minä kyllä neuvoisin tässä vaiheessa ottamaan aika rauhallisesti "toisesta sisään - toisesta ulos" -menetelmällä. Kannattaa olla provosoimatta ja omalta puoleltaan viestiä aika minimaalisesti. Josko se siitä rauhoittuisi. Tilannehan on aika uusi. Aluksi ainakin näin. Jos ei "lempi" vähitellen laimene, sitten voin kokeilla jotain järeämpää. Nyt se vain pahentaisi ja pitkittäsi tilannetta. Hän ehkä kokee, että niin kauan kuin saa taistella, hänellä tavallaan on sinut. Pelinne on nyt tällä tasolla. Nimim. Paljon kokenut ja nähnyt.
Luin blogisi mielenkiinnolla läpi, koska itse kävin puoli vuotta sitten melkoisen parisuhdesotkun läpi. Elin vuosia avosuhteessa W:n kaltaisen ihmisen kanssa ja elämämme oli mieletöntä vuoristorataa. Rakastimme toisiamme koko sydämistämme, mutta emme osanneet elää yhdessä satuttamatta toisiamme - riidat paisuivat pienimmistäkin asioista ihan valtaviksi ja lopulta sairastuin masennukseen. Kävin pari vuotta terapiassa ja terapeuttikin oli sitä mieltä, että en tule eheytymään mikäli parisuhteeni ei muutu. Ei muuttunut ja makasin usein riidan aikana kylpyhuoneen lattialla itkemässä pimeässä, riidat olivat hirveää henkistä väkivaltaa meidän molempien puolelta.
Lopulta minä aloin kasvaa ja vahvistua, mies ei. Ja sitten minun tunteeni alkoivat muuttua - en enää halunnut tapella jatkuvasti, en antanut enää kenenkään alistaa minua, en puhua rumasti - minä en tehnyt hänelle pahaa eikä hänelläkään ollut oikeutta tehdä sitä minulle.
Ja sitten minä rakastuin toiseen mieheen. Vaikka ero tuntui niin pahalta, etten pystynyt kunnolla hengittämäänkään, minä pakkasin tavarani ja lähdin. Olin ihastunut toiseen mieheen, jota en ollut kahdenkesken edes tavannut kuin kerran saatikka, että olisimme tehneet muuta kuin jutelleet, mutta silti minä lähdin. Olin monta kuukautta niin turta etten pystynyt itkemäänkään ja sydämeen sattui niin että toivoin kuolevani. Uskoin kuitenkin että voin kunnioittaa itseäni vain olemalla rehellinen - kuinka voin katsoa toista silmiin jos olen ihastunut toiseen mieheen? Rakastin edelleen entistä miestäni ja tiesin kuinka rikon hänen sydämensä ja silti minun oli mentävä - en rakastanut häntä enää "oikein" enkä uskonut että parisuhdeterapiakaan sitä enää pelastaisi. Halusin perheen, halusin tasapainoa elämääni, halusin olla iloinen jossain vaiheessa - halusin aikuisen suhteen. Toiseen ihmiseen ihastuminen oli viimeinen pisara: en pystyisi koskaan pettämään ketään sillä minua on petetty ja tiedän miltä se tuntuu. En moralisoi ihmisiä, jotka pettävät ja jokainen elää elämänsä kuten haluaa, mutta itse en kykene siihen.
Ja nyt: Minulla on avomiehesi kaltainen mies, sama mies, johon ihastuin. Olen onnellinen, olen iloinen, olen rakastunut - en ole riidellyt kertaakaan, en ole masentunut. Mieheni rakastaa minua ja meidän on niin hyvä olla yhdessä - olemme kuin löytäneet toisen puoliskomme ja tuntuu kuin olisimme aina olleetkin yhdessä - minulla on tunne, että olen tullut kotiin.
En ole entisen mieheni kanssa missään väleissä enkä vielä pysty katsomaan hänen kuviaankaan - muistot satuttavat liikaa. Toivon koko sydämestäni hänelle hyvää ja toivon, että hän joku päivä antaa minulle anteeksi sen, että voimani hänen kanssaan ehtyivät - me olemme kumpikin hyviä ihmisiä, mutta yhdessä rikoimme toisemme. Itken nytkin kirjoittaessani tätä. Minulla on niin ikävä häntä ja huoli siitä miten hän voi. Silti en kadu hetkeäkään että lähdin.
Sinullekin soisin niin rohkeutta ja voimaa tehdä ratkaisuja ja pysyä niissä - et ole oikeutettu satuttamaan ihmisiä ympärilläsi tällaisella epärehellisyydellä vaikka asiat olisivat kuinka vaikeita.
- Maria
Kiitos kommenteistanne ja kokemuksistanne.
Jätin W:n, en tiedä milloin hän sen hyväksyy.. soitin hänelle ja sanoin tämän olevan ohi.
Voimia Triste, tiedän että sinuun sattuu eikä tämä ole helppoa. Halusin sanoa vielä, että en halua sinua syyllistää vaikka se selkeästi kirjoituksestani läpi näyttääkin paistavan - nämä ovat jokaisen henkilökohtaisia asioita ja jokaisen on itse käytävä läpi asiat omalla tavallaan.
- Maria
Kiitos Maria. Ja kyllähän minä tiedän, että toimin väärin, ja koska ihmisellä on omatunto, se sattuu kahta kauheammin. En tiedä, miksi toimin näin. Haluan todella opetella toimimaan oikein :(
Välillä pitää käydä koviakin kouluja, että on sitten vanhana ja ryppyisenä asteen parempi ihminen... ;) Vai saadaankohan sittenkin pappojen kanssa pahoja sotkuja vanhainkodissa aikaan...?
Usko tai älä niin vielä helpottaa, ei elämä ikuisesti voi olla näin monimutkaista. Minäkin uskoin neljä vuotta asuvani ikuisesti viikonloput lukitussa vessassa itkemässä ja nyt uskallan jo uskoa huomiseen...
- Maria
Niin eipä tuota suotta kai sanota, että vanhuus tuo viisautta :) Jospa sitä silloin olisi edes vähän parempi ja fiksumpi ihminen, siihen ainakin tähtään. Melkein kuitenkin toivon, etten enää vanhainkodissa jaksaisi sotkeentua pappoihin... :D
Lähetä kommentti