Minun ja W:n suhde on ollut yhtä vuoristorataa siitä lähtien, kun viime syksynä tapasimme uudestaan. Kun tunteet alkoivat voimistua, alkoivat myös tilanteen realiteetit näyttäytyä yhä vahvemmin, ja siitä alkoi seurata riitoja. W:sta tuntui luonnollisesti pahalta, että asun toisen miehen kanssa. Hän ei voinut koskaan tulla minun luokseni, minä olin aina hänen luonaan. Minä olin se, joka tuli ja meni, ja W joutui passiivisena odottamaan, milloin minulle taas sopisi, että tulen.
W alkoi osoittaa mustasukkaisuutta, omistushalua. Hän kyseli kaikkea mahdollista minusta ja miehestäni, ja samalla pelkäsi, että rakastun johonkuhun toiseen.. hän hermostui suunnattomasti, jos lähdin kavereiden kanssa iltaa viettämään. Olihan minun ja W:n yhteinen aika niin rajallista, että hän olisi halunnut ottaa siitä kaiken irti. Hän loukkaantui, kun minä en joskus valinnutkaan häntä, vaan kaverit. Minusta alkoi tuntua jossain vaiheessa, että kaikki muu elämä jäi sivuun. Olihan se raskasta sukkuloida kahden miehen välissä, eipä siinä enää paljon jäänyt aikaa harrastaa tai ylläpitää muuta sosiaalista elämää... siksi yritin ajoittain jaksaa tavata niitä kavereitakin.
Jossain vaiheessa sitten päätimme W: kanssa erota uudestaan, kun aloimme riitaantua niin tulisesti. Päätimme katkaista yhteydenpidon lopullisesti. Hiljaiseloa kesti ehkä maksimissaan viikko, sitten ikävä yltyi taas niin kovaksi, että tekstiviestit alkoivat lennellä puolin ja toisin.
Viikko sitten riitannuimme taas todella pahasti. Kaikki alkoi väärinkäsityksestä. Huusimme toisillemme. Minä lähdin ovet paukkuen pois. Päätimme antaa koko jutun olla, kai lähinnä minä päätin. Toissailtana hän soitti minulle, sanoi ettei voi elää ilman minua. Vietimme ihanan yön, olimme läheisiä, keskustelimme, nauroimme, oli hyvä olla.. Olemme siis taas yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti