Riitaannuimme äsken mieheni kanssa. Tai emme me varsinaisesti riitaantuneet, häntä vain otti päähän, ja minä olin herkillä. Hän yritti asentaa yhtä lamppua ja pyysi siinä apuani. Tein kuitenkin hänen mielestään kaiken väärin eikä minusta ollut mitään hyötyä, joten hän hermostui ja alkoi tiuskia. En enää kestänyt yhtään enempää... pikkujuttu sinänsä, mutta tämänhetkiseen olooni kuin piste ii:n päälle. Menin vessaan itkemään.
Eräs ystäväni laittoi viestin ja pyysi illanviettoon, jonne on osallistumassa paljon yhteisiä tuttujamme. En jaksanut lähteä. Vaikkakin se olisi voinut piristää... tai todennäköisemmin olisin kai vain kännipäissäni alkanut vollottaa ja ollut huonoa seuraa kaikille. Parempi, kun jätän tänään juomiset väliin.
Kenties myös yksi syy kieltäytymiselle on se tosiasia, että W asuu niillä samoilla kulmilla, ja kun illanvietto tiettävästi päätyisi jossakin vaiheessa baarin puolelle, saattaisin törmätä W:hen. Sillä kun W on yksin viikonloppuiltana, eikä voi tavata minua, hän menee yleensä baariin pelaamaan biljardia ja vetämään kunnon lärvit. Jos näin on tänäänkin, hän voisi sitten ainakin vapaasti tavata jonkun naisen, ja unohtaa minut.
Inhottaa, kun asumme niinkin lähekkäin. Inhottaa, kun lähes kaikki parhaat ystäväni asuvat samoilla kulmilla kuin W. Inhottaa, että työpaikkanikin on aivan W:n naapurissa. Olemme törmänneet kadulla ihan sattumalta useaankin otteeseen. Pienet ympyrät, pieni maailma. En halua enää törmätä W:hen. Kiroan sitä päivää, jolloin tapasimme sattumalta uudestaan, puolisentoista kuukautta sitten. Miksi hän käveli vastaan, miksi me aloimme tämän kaiken alusta?
Pitääkö minun jatkossa etsiä kiertoteitä, kun menen töihin, tai ystäville kylään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti